Syysretki 2009

Syysretki 2009


Vihdoinkin oli koittanut se odotettu h-hetki,

ja alkoi meidän kerhon syysretki.

Oli bussi täynnä väkeä niin mukavaa,

siihen joukkoon mahtui ystävä ja tuttu,

sekä yksi, jonka työnä oli vakoilla ja kytätä.

Mistä tuloksena syntyi vihdoin tämä juttu!

 

Heti alkuun meitä suosi aikamoinen onni,

niin kuin lotosta ois tullut vähintäänkin tonni.

Bussiamme kuljetti kuski aivan jumalainen,

johon rakastui meistä varmaan joka nainen.

Hän oli Mattilan Pekka, asuu Kopsassa,

eikä sellaisia todellakaan kasva joka oksassa.

 

Bussin keulilla istui myöskin “Herra Aivo”,

siis oikeasti tuo meidän

puheenjohtaja, Haapakosken Raimo.

Hän oli suunnitellut meille aivan huippu reissun.

Yhdessä nämä kaksi herraa

matkan meille hienosti hoiteli,

väki sitten vain valmiista nautiskeli.

 

Ensimmäinen etappimme oli Meri – Helmi,

missä nauttisimme kahvit sekä muita virvokkeita.

Mutta niin kuin aito helmi simpukkaansa kätkeytyy,

myös tämä Kemin helmi metsän peittoon piiloutuu.

Eipä pieni mutka matkassamme hallaa tee,

pian väki kahvia ja pullaa maistelee.

 

Mitä pohjoisemmaksi matka etenee,

jutut yhä härskimmiksi pahenee.

Myös kuski kertoo vitsin sekä toisenkin,

silloin tällöin vetäisee myös meille laulun.

Napapiirillä syömme maukkaan lohikeiton,

joka tyytyväiseen hymyyn vetää naamataulun.

 

Tultiin Leville missä vakooja oudon jutun kuuli,

lieneekö ollut tosi kyseessä vaiko pelkkä huuli.

Hotellin käytävillä kysymys lie ollut siitä,

että kumman kaa vaiko ei kummankaan.

Eihän vakooja siitä tolkkua saannu,

että kuka lie kenenkin vieressä maannu!

 

Aamulla Pekan bussi “kyttyrät korjaa”

ja sitten laitetaankin nokka kohti Norjaa :

Maisemat alkoivat jo olla vailla vertaa!

Niskat joutuivat mutkalla monta kertaa,

kun näkymiä katselimme kahden puolen tietä.

 

Ruska väritti jo tuntureita,

alas soliseva kirkas puro

kaivoi vuoreen onkaloita.

Suuret lammaslaumat siellä laiduntaa,

villapaidan teko varmaan kukoistaa.

 

Matkan varrella näimme myöskin

mahdottoman suuren vessan.

Se oli tarkoitettu yhteiseksi

niin naisille kuin miehille.

Siellä paloi kynttilät, ja oli juhlallista.

(mutta housut kintuissa siellä silti istuttiin!)

 

Tromssassa Pekka tutustutti

meidät ensin kaupungin alamaailmaan.

Siellä tunneleissa kun eksyi

sinne tänne kurvaamaan.

Ei toimi navigaattori nääs maan alla

ja silloinhan reitti voi olla hakusalla.


 

Lopulta sentään löytyi hotelli ja saatiin huone.

Olikin jo kiire kaupunkikierrokselle,

missä opastus saatiin selvällä suomenkielellä.

Tromssan arkkitehtuuri on monenkirjavaa

ja ehkä siksi niin herttaisen kotoisaa.

 

Kiinnostavin nähtävyys mielestämme ilman muuta

oli Jäämerikatedraali, arkkitehtuuriltaan vaikuttava.

Sen sisustus oli liikaa prameutta karttava,

mutta lasimaalaus ja jääpuikkoja muistuttavat

kattokruunut meitä todellakin ihastuttivat.

 

Parasta Tromssan hotellissa oli ikkunoista avautuvat näköalat,

sydän syrjällään me niitä Kaisun kanssa ihailtiin.

Ruokapöydässä miesten suusta moitteita kuultiin,

kun päivälliseksi tomaattikeittoa ja turskaa tarjottiin.

Ei parantanut asiaa edes silmänruoka,

jota sievät tarjoilijaneitoset miehillemme antoi,

kun he kauniisti hymyillen annoksia pöytään kantoi.

 

Pitäis muistaa vanha totuus, maassa maan tavalla,

ettei naapurit meitä aivan metsäläisiksi luulis.

Olishan mukavampaa, jos tarjoilijatytöt

tack så mycket meidän suomalaisten suusta kuulis!

 

Aamiaisen jälkeen matkamme eteni

Narvikin kautta kohti Kiirunaa.

Kallista poltto-ainetta säästyi,

kun lasti oli paljon keveämpi syötyämme turskaa.

Kuskin puroveteen keittämä kahvi

maistui aivan taivaan mannalta

ihanissa maisemissa, tuntureiden keskellä.

 

Sattui Narvikissa, paikallisessa marketissa,

että tuli mies, tuli nurkan takaa, sillä silmät loisti.

Se mies aivan ihastuneesti tuijotti Hilpeen,

minä varmasti sinusta itselleni turskanpaistajan teen.

Ei kiinnostanut Hilpeä, vaikka olisikin ollut paikka auki.

Kyllä sentään parempaa on ihan kotimainen hauki!

 

Kiirunassa kaikki oli toisin,

huoneet viihtyisät ja ruoka hyvää.

Iltaa istuskeltiin heittämässä harmitonta läppää,

sekä nautiskeltiin ihan hiukan “häppää“.

Meidän matkamme jo alkoi loppua,

niin nukkumaankaan ei ollut hoppua.

 

Kiirunasta kannattaisi mainita vielä sen vertaa,

että olimmeko siellä käymässä ehkä viimeistä kertaa.

Koska kaupunkia aiotaan siirtää toiseen paikkaan,

koska kaivos on aiheuttamassa ilmeisen sortumavaaran.

 

Aamulla syötyämme runsaan aamupalan,

alkoi ollakin jo kotimatka käsissä,

mutta vitsit eivät suinkaan olleet vähissä.

Vielä riitti monenlaista jutun juurta,

joka teki matkamiehet iloiseksi.

Vasta Torniossa väki kävi hiljaiseksi,

Eikä kuskillakaan enää juttu luistanut,

mitä lienee mielessänsä miettinyt.

 

Tähän minäkin nyt lorun lopetan.

Vielä kerran kiitos Raimolle,

sekä kuskillemme Pekalle.

Kämppistäkin tahdon kiittää,

koko porukan myös mukaan liittää.

 

Kun ystävien kanssa matkustaa,

niin sielu siipiensä alle ilmaa saa.

Jos muistot sydämeensä tallentaa,

kotiinpaluukin on mukavaa…

 

 

 

Kirsti Toivakka