”Luostolla Lystiä pitämässä”

Päivä oli syyskuun ensimmäinen, ja sää kaunis ja aurinkoinen, kun kerhomme aamulla kahdeksan aikaan lähti Luostolle Lystin pittoon.
Me hyvästit sanoimme Raahelle ja kaikki huolet heitimme hittoon!

Matkanjohtajana ja -oppaana toimi Rauno Pinola.

Käkelän bussia taiten kuljetti Arolan Jukka,
eikä Jukan kyydissä varmaankaan pelännyt kukaan.
Matkalla ohjelmasta piti Niittykosken Reino hyvää huolta,
kertoi tarinoita sekä Marjatan kanssa
yhdessä esittivät laulun puolta.
Ja myös me kaikki yritimme
laulaa kovaa ja korkealta.

Pysähdyimme tietysti kahville ja jonotimme vessaan,
mutta matkaa jatkaessa sattui niin, että Qvistin
Kaisa unohti nesteelle meikkipussinsa,
siis sehän kuuluu naisen tavaroihin tärkeimpiin.
Meikkien puute ei kuitenkaan tuottanut haittaa, sillä
lieneekö ollut sitä kuuluisaa Lapin taikaa, että
varsinkin erään mielestä Kaisa
ilman meikkejäkin kaunistui kaiken aikaa!

Hotelli Luostotunturilla huoneiden siivous oli hieman kesken,
mutta jokainen sai majapaikan odoteltuaan hetken.
Leiriytymisen jälkeen meille jäi pari tuntia luppoaikaa.
Sai haistella tunturin tuulia ja tutustua maisemiin,
tai pulahtaa kylpylän porealtaisiin,
myös matkan rasituksesta voi hetken levähtää..

Kello seitsemäntoista oli päivän tähtihetki,
silloin pöydät notkuivat ruokaa suussa sulavaa.
Taas kerran tuli langettua annoksiin suuriin,
sillä eihän ihmisen vatsa veny sentään mahdottomiin!
Parasta oli ähkyen vyöryä toviksi toipumaan –
illalla kävimme baarissa yömyssyt nauttimassa,
mutta pian olimme jo omassa punkassa, unessa autuaassa.

Aamulla pienen happilenkin jälkeen maistui aamupala.
Nyt oli syytä syödä jopa hieman reserviin,
koska lähdimme samoilemaan Pyhän maisemiin

Ennen lähtöä tarkastimme miten on muonituksen laita.
Paljon oli reppuja sekä eväsnyssyköitä,
termoskannujakin varmaan puolitusinaa.
Totesimme tyytyväisin mielin :
hyvin varustettu on retki kaikin puolin.

Tutustuimme Pyhän luontoon ensin filmin avuin,
minkä jälkeen siirryimme ihan tositoimiin.
Reitiksi sai kukin valita sen, joka sopi omiin voimiin.
Ensimmäiselle laavulle oli parin kilometrin verran,
lieneekö kilometrissä ollut sitä kuuluisaa Lapin lisää.

Reitin portaat olivat osalle porukkaa liian vaikeat,
jätimme heille eväät, kahvitermarin ja hyvästit haikeat.
Ryhmä Rämä jatkoi menoaan, alas portaita,
ja ”pitkospuita” eteenpäin, kunnes
kännyn soittoon matka katkes’ yllättäin.

Erkki kertoi laavulta Lauralla :
täällä on nyt hieman hässäkkää!
Vesissä kielin aloimme kahvia nauttimaan,
mutta termarista tulikin mukiin pelkkää vettä vaan!
Melkein itkut oli porukalta päästä..

Arto lähti viemään laavulle
uutta termaria ihan juoksujalkaa.
Vaan tästähän se hulluin juttu vasta alkaa,
miten ihmeellä näin sattuikaan,
myös tämän pullon sisältö oli vettä vaan.

Ehkäpä tästä opimme sen viisauden:
ettei kahvitta vaella se maailman rantaa,
joka omassa repussa kahvinsa kantaa!

Seuraava etappi oli ”Pyhän Kasteen Putous”,
joka suorastaan mykisti meidät kauneudellaan.
Kuuntelimme putouksen solinaa,
ja tuulten hiljaista huminaa.
Mietin siinä katsellessani, kastettiinko
tässä ehkä muinoin Lapin kansaa?

Tämän putouksen jälkeen edessä oli noustavia
portaita peräti kolmesataaseitsemänkymmentä.
Kipeä polvi ei sellaista urakkaa kestä,
joten aivan suosiolla käännyin takaisin.
Jukka-kuski turvallista matkaseuraa antoi,
melkein käsillään minut kivikoiden yli kantoi.

Osalla meistä ei ainakaan huimannut päätä,
vaikka olivatkin saaneet juomakseen pelkkää vettä.
Siellä ne killuivat hississä maan ja taivaan välillä,
ihaillen Pyhää ja tunturin mahtavaa äärtä.
Kun jokainen teki makunsa ja vointinsa mukaan,
niin Lapin lumosta osattomaksi ei jäänyt kukaan.

Bussissa riitti tunnelmaa, kun odottelimme
maastossa samoilevaa porukkaa.
Erkki kertoi vitsejä ja kahviakin löytyi lopulta
aika kummallisesta paikasta, Sirkan jalkain välistä,
vai mistä se nyt olikaan?

Loputkin tulivat tunturista ja palasimme Luostolle.
Vaelluksen kruunasivat saunojen höyryt ja löylyt,
ja poreet antoivat hoivaa kipeytyneille jaloille.
Saunan jälkeen huilailimme ja
pian olikin jo päivällisen vuoro.
Ruoka maistui ja siitä nautimme
oikein pitemmän kaavan mukaan.

Ja illalla lähdimme Pyhälle uudestaan,
nyt pelkästään parketille bailaamaan,
ja meillä kaikilla oli tietysti mukavaa,
olisi sinunkin kannattanut olla mukana.

Keskiviikkona perehdyimme sauvakävelyn saloihin
kävellessämme laavulle lammen rantaan.
Opas kertoi meille tarinaa metsureista, ajalta,
jolloin metsätöitä tehtiin luontoa säästävään tapaan.
Laavulla saimme tietenkin sitä kahvi – kultaa,
jota ilman paraskin retki on jollain tapaa vajaa.

Iltapäivällä vei bussi meidät ametistikaivokselle.
Kenelläkään ei tuntunut olevan haluja
nousta portaita ylös kiviä kaivamaan.
Munkkikahvit kylläkin maistuivat tuvassa,
missä seinähirret olivat varmaan
paksuimmat koko maailmassa.
Osalle porukkaa matka takaisin
hotellille sujui sutjakkaasti kävellen.

Vielä kerran saimme poreissa porskutella,
sekä kiertää salin pitkää herkkupöytää ja
omalle lautaselle sieltä parhaat palat löytää.
Vaikka aikamme Lapin maisemissa alkoi käydä vähiin,
silti iltamenoihin ei osallistunut meidän huonekunta.
Pakkasimme tavarat ja sitten vetelimme unta.
Huhu kyllä kertoi karaokessa hauskaa olleen,
joku paikallinen kokki-poika, vai mikä se nyt oli,
Raahen Ruusuille oikein laulun luikaisseen.

Torstaina aamupalan jälkeen kotiin lähtö koitti.
Rovaniemellä poikkesimme Arktikumiin
ja siellä tutustuimme ainakin revontuliin.
Katsoimme myös filmin Lapin luonnosta,
joka piirtyi ikuisesti sielun ”kovalevyyn”.

Erämaassa oppia voi sen:
tärkeää on yksinkertainen,
vaivaiskoivu, kelottunut puu,
polku, joka eteen avautuu,
lammen vesi syvän sininen,
valon kajo, tuuli hiljainen.
Erämaassa ymmärtää voi sen,
tärkeää on elää kuunnellen.
Silloin puhuu ruska tunturin,
puro soittaa kielin tuhansin,
vaivaiskoivu lauluun puhkeaa,
joka korsi kiittää Jumalaa.
Erämaassa tuntea voi sen:
levollisuus valtaa sydämen.
Parantaja lähellämme on
Niin kuin tuuli, kajo auringon.
Niin kuin lumi maahan laskeutuu,
sielun haava hiljaa umpeutuu.

Kirsti Toivakka